Hattuunsa oksentava puliukko

Talvella jo mietin, että olisi kiva aloittaa kirjoittamaan blogia. Vaikka onhan ne vlogit tän päivän juttua enempi. On valokuvaajia ja on videokuvaajia, joten kaipa sitä on edelleen blogeillekin tilaa vlogien seassa. Olen myös enempi kirjoittaja. Kirjoittaessa sitä saa rauhassa jäsennellä sen mitä haluaa kertoa. Pyrin kirjoittelemaan jutun tai pari tänne joka viikko, niin kauan kuin tajunnanvirtani pulppuaa tarinaa. Tämän ei ole tarkoitus olla kuvablogi, sitä varten on instagram-tilini. Pääasiassa tulen kirjoittamaan tänne juttuja valokuvaamisesta, ammatistani ja harrastuksestani, ehkä jopa elämäntavastani. Tavallaan tulen avaamaan omia ajatuksiani siitä, miten näen valokuvaamisen ja valokuvat. Te voitte nähdä silmäni joilla näen kuvat, mutta ette sitä ajatusmaailmaa niiden silmieni takana. Jokainen valokuvaaja ja jokainen valokuvien katsoja katsoo kuvia eri tavoin. Toivotaan, että olitpa sitten valokuvaaja tai et, niin voit saada joitain juttuja kiinni näistä tulevista jutuistani ja se avaisi silmäsi näkemään kuvia ehkä eri tavoin kuin aiemmin.

Hyvä kuva iskee salaman lailla

Mielestäni valokuvan tärkein asia on säväyttää, herättää ajatuksia ja tunteita. Joitain elokuvia katsellessa joskus iho menee kananlihalle. Todella hyvän valokuvan osuessa kohdalle voi käydä sama, tai voi mennä kylmiä väreitä tms. fyysistä reaktiota tapahtua. Siinä vaiheessa kun alan pyyhkimään kyyneliä poskiltani jonkun valokuvan nähdessäni, niin oletaan olla todellisen mestariteoksen äärellä. Enkä tarkoita sitä, että kuvan pitäisi olla surullinen, vaan sitä että se on kuvana niin vahva ja pystyy herättämään niin valtaisia tunteita. Tuokin on aivan tapauskohtaista. Vanhemmille joku tietty kuva omasta lapsestaan saattaa saada heille tunneryöpyn aikaan, vaikka se vieraalle ihmiselle olisi tavallinen kuva lapsesta. Pelasin nuorena tennistä paljon ja silloin idolini oli Andre Agassi. Muistan edelleen Andren viimeisen ottelun US Openissa vuonna 2006 kun hän hävisi US Openin Arthur Ashe päästadionilla. Täysi stadion nousee ottelupallon ratkettua ja pelaajien kättelyn jälkeen seisomaan, ja osoittaa aplodein suosiotaan ottelun hävinneelle, elämänsä viimeisen ammattilaispelin pelanneella Agassille. Suurien tunteiden vallassa pyyhin itsekin silloin kyynieliä tv-vastaanottimen ääressä. Joku yleisöstä näytti kylttiä jossa oli teksti Andre’s House. Se oli todella vaikuttava hetki kokonaisuudessaan. Tästä on aikaa jo 13 vuotta, ja muistan siitä yksityiskohtia niin hyvin. Voisi melkein sanoa, että kyseessä oli jotain elämää suurempaa. Voisin kirjoittaa tästä vaikka miten paljon ja miten hieno ihminen Agassi on. TV-lähetyksesä välittyi ihmisen elämän mittainen ura, joka vaikutti ympäri maailman, hänen nöyryys faniensa edessä ja se suunnaton arvostus jota hän sai vaikka oli heikoimmillaan. Se rakkaus lajia ja elämää kohtaan jne. Pian joku kyllästyy tekstiini ja rupeaa miettimään, että miten tämä liittyy valokuvaamiseen. Se liittyy hyvin olennaisesti.

Yllä kuvailin sanallisesti asioiden kulkua, moni lukijoista ei ole nähnyt kyseistä ottelua, mutta jokin kuva jokaiselle välittyi tilanteesta kertomukseni perusteella. Hyvällä kuvalla on meinaan myös kertomus. En ole ennen asiaa ajatellut näin, mutta voisiko hyvän kuvan määritelmä olla sellainen, että kuvasta olisi helppoa kirjoittaa sivun mittainen tarina. Silloin se ainakin herättää katsojassaan ajatuksia. Mikäli kuva on sellainen, että siitä olisi vaikea kirjoittaa mitään, niin ei se kuva voi olla kovin kiinnostava ja kerronnallinen silloin. Silloin se ei myöskään jää ihmisten mieleen, eikä säväytä millään tavoin. Monella valokuvaajalla oli pari vuotta sitten käyntikortissaan tai webbi-sivuillaan nimen perässä photographer tai valokuvaaja ammattinimike. Näin on edelleenkin, mutta ne jotka ovat asian oivaltaneet, niin ovat vaihtaneet tuon photographer teksin muotoon storyteller. Tarinankertoja. Siitä on valokuvaamisessa kyse, tarinoiden kertomisesta kuvin. Näin tarinoiden ei tarvitse antaa vastauksia, ne voivat vain herättää kysymyksiä katsojalle, ne voivat antaa katsojan mielikuvitukselle tilaa kehitellä omia näkemyksiään siitä mitä kuvassa tapahtuu. Mutta tarinallisuus on kuitenkin tärkeintä.

Eräs valokuvauksen opiskelija minulle joskus valitti, että kun hänen lähi ostarillakaan ei ole mitään kaunista kuvattavaa. Siellä on vain puliukkoja, joista yksi oli oksentanut aamulla lippikseensä. Esitin siinä sitten, että sehän on vain kiinni siitä miten sitä katsoo ympäristöään. Ota kuva puliukosta, ihminen hänkin on. Kuvittele tilanne jossa on rähjäinen puliukko puistossa. Haluatko sä ottaa siitä kuvan kun se oksentaa lippikseensä, vai haluatko ottaa kuvan kun sen noukkii maasta kevään ensimmäisen leskenlehden ja katsoo itkuun purskahtamaisillaan, koska leskenleski muistuttaa häntä vaimonsa kuolemasta, jonka vuoksi hän on nyt siinä jamassa kuin on. Tai jos hän noukkii maasta joltain pudonneen kauniin kukan ja katsoo sitä hymyillen ja jopa haistaa sen tuoksua. Se pieni hetken ilon ihmisen kasvoilla joka ei välttämättä iloa paljoa elämässään koe. Rähjäinen puliukko kaunis kirkas kukka kädessään, asioiden kontrastia, tarinaa, kysymyksiä, kuvasta välittyvä tunnelma. Siinä on jo paljon hyviä aineksia hyvään kuvaan, vaikka kuvattava ei ole mallimimmi viimeisimmissä Guccin vatteissaan.